On kaunis ajatus, ettet tahtoisi loukata toisen tunteita

Ajatus itsessään on kaunis ja hyväntahtoinen. Se sisältää paljon kauniita asioita; vastuuta, myötätuntoa, huolenpitoa, melko varmuudella myös rakkautta ja empatian taidon. 

Jos asetamme tuon ajatuksen hetkeksi valokeilaan, ja katsomme sitä toisesta kulmasta, se sisältää kuitenkin paljon muutakin joka jäi äsken varjoon katsoessamme sitä toisesta suunnasta. Nyt tämä kaunis ajatus ja negatiivinen tahtotila paljastaa meille toisen puolen; en tahdo loukata toisen tunteita, jotta en tuntisi syyllisyyttä. Kun vielä hieman kävelemme sivummalle, ja tarkastelemme ajatusta vähän kirkkaammassa valossa, saattaakin huomata: en tahdo kantaa syyllisyyden painolastia ja tuntea häpeää siitä, että tarpeeni taitavat olla melko itsekkäitä. 

Sopeutuminen alkaa siitä, kun lapselta kielletään omat tunteet, tarpeet, ja kokemukset. Niin hämärtyvät rajat, niin saa alkunsa miellyttäminen. On kuitenkin niin, että me olemme tarpeinemme ja tunteinemme omalla kasvun polullamme alati muuttuvaisia, ja toisaalta tietyt perustarpeet eivät koskaan katoa, piilottipa ne kuinka syvälle hiekkalaatikon uumeniin tahansa. 

Kun kävelemme valoa päin, ja näemme ajatuksen ytimen kirkkaasti, se voi olla seuraavanlainen: 

En tahdo olla itsekäs, sillä itsekäs ihminen on läpeensä paha. Tämän osan itsestäni minä kiellän ja kätken. 

Kun tyytymättömyys ja paha olo lopulta nousee pintaan, se voi olla lopulta ainoa merkki siitä, mikä todella on todellista sinua. Kun me sopeudumme tilanteeseen johon emme haluaisi sopeutua, otamme vastuun toisen tunteista mutta emme omistamme, me kaivamme itse itsellemme sen syvän kuopan, jota moni kutsuu jumiutumiseksi. Me tarvitsemme ajatuksia ravistelevaa vuorovaikutusta, nähdäksemme kuopan reunalla olevat rappuset, jotka jäivät alkuperäisen ajatuksen varjoon.